#lukupiiri

1.

—Kah! Sinähän se olet?

—Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?

Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat sydämellisesti kädestä toisiaan.

He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.

—Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.

—Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.

—Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.

—Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.

—Saat paremman paikan?

—Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?

—Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.

He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi miettivästi kelloaan.

—Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä, sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen kunniaksi.

—Sinä olet aina yhtä ahkera?

—Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.

—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.

—Sähköä se on henkinenkin sähkö.

He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.

Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.

Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin pilttuisiin.

Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi sitä tutkimaan.

—Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.

—Tosiaankin!

Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.

Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi, vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.

—Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.

—Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.

Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle lahjoittanut.

Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistä taideteoksista.

—Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran ajatuksensa. On se poika.

—Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.

—Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.

—Hyvään ja pahaan?

—Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.

—Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.

Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä, ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.

Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja työnsä tarkoitusperä.

Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.

Seurasi hetken hiljaisuus.

Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.

—Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.

Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin matkaseuraa.

—Keitä?

—Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa väkeä muuten.

Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.

—Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän, tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan minua…

Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet koko päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.

—Ja missä he tällä hetkellä ovat?

—Museoissa. Taidetta tutkimassa.

Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin ja tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä heidän kanssaan Kempinskissä.

—Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?

—En, Herran nimessä!

Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan. Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.

Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan, suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta he kaksi olivat vanhoja tuttavia.

Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.

Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman työpöytäni ääressä.

Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.

Tuttavuudet! Mitä ne olivat?

Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.

Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi Johannekseen kummastuneena.

—Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?

—Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi tuohon seuraan tulemaan.

—Miksi et? Seura kuin seura.

—Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin sietämättömässä määrässä matkustelemaan.

—Se voi olla totta, nauroi Topi. Sinä et rakasta kansalaisiasi?

—Kyllä, kaukaa, hymyili Johannes.

—Mutta läheltä?

—En tiedä mitään inhoittavampia olentoja.

He kilistivät.

—Kiitos kohteliaisuudesta.

—Läsnäolijoita luonnollisesti lukuun ottamatta.

—Tuolla rajoituksella voin minäkin jossakin määrin yhtyä edellisen. puhujan mielipiteeseen.

He nauroivat ja kilistivät lasejaan.

Johannes kehitteli edelleen kantaansa. Olihan tietysti hyvä, että hänen armaat maamiehensä matkustivat. Olihan se merkki maan nousevasta varallisuudesta, kasvavasta sivistyskaipuusta, europalaistumisesta, kansainvälistymisestä. Mutta se olisi ollut vielä ilahduttavampi merkki siitä kaikesta, jos he eivät aina ja jokapaikassa olisi vain toistensa seuraa etsineet.

Miksi he eivät voineet olla yksin tai ulkomaalaisten kanssa? Sehän olisi kenties ollut kehittävää. Mutta nyt he nuuskivat toisiaan jokaisesta Europan nurkasta ja sulkivat siten itseltään nekin pienet kehittymismahdollisuudet, joita uusien vaikutusten vastaanotto muuten ehkä olisi taannut heille.

—Saa siitä yksinäisyydestäkin kyllänsä, väitti Topi. Varsinkin näin perheellinen mies…

—Se on totta. Veli on naimisissa? muisti Johannes.

—Ollut jo kaksi vuotta. Perheen isä, puheli Topi tyytyväisenä.

—Isä?

Se teki aina Johannekseen valtaavan vaikutuksen.

—Poika on, ja toinen tulee juhannukseksi, jos jumala suo.

—Maljasi! Minun ei tarvitse kysyä, oletko onnellinen.

Topi raappi päälakeaan.

—Kyllähän se siltä kohdalta. Mutta milloinkas se on ihminen lopulta onnellinen!

—Mitä puuttuu?

—Tilaa.

—Liikkumisvapautta?

—Työn tilaa, toiminnan tilaa. Tilaa toteuttaa suunnitelmiaan.

—Sinulla on suuret tuumat?

—Ja pienet mahdollisuudet. Mutta jumalan kiitos, toivon niidenkin lähimmässä tulevaisuudessa suurenevan, lisäsi hän sitten hiukan salaperäisesti.

Johannes katsoi kulmiensa alta Topiin.

Jo toisen kerran viittaili tuo mies johonkin. Äsken hän oli maininnut jotakin pian tapahtuvasta paikanmuutoksestaan.

Muuttakoon vain! Käyköön vain hyvin hänelle! ajatteli Johannes.

Topi oli aina ollut hänen mielestään yksi niitä harvoja todella kunnon miehiä, joita hän oli elämänsä varrella tavannut ja jotka siksi myös ehdottomasti ansaitsivat menestystä ja kauan elää maailmassa.

Hyvä mies, mutta rajoitettu, arvioi Johannes itsekseen. Ja varmaankin verraton perheen isä!

Mitä suuria suunnitelmia hänellä voi olla? Tietysti sähköteknillisiä. Ammattimies kiireestä kantapäähän! Mutta juuri sellaisethan ne maan päällä menestyvätkin.

Hän itse sitävastoin?

Jumala ties, milloin hän olisi edes niin pitkällä. Mutta hänen kunnianhimonsa tähtäsikin niin paljon korkeammalle. Huimaavan korkealle kerrassaan.

Täytyi tehdä työtä, aina enemmän työtä. Mutta sitä säteilevämpi olikin oleva kerran myös hänen voittonsa ja palkintonsa.

Entä ellei hän onnistuisikaan?

Palkitsihan työ itsensä, olihan se jo sellaisenaan ilo ihmiselle. Ja olihan se sitä suurempi ilo, mitä laajemmat aatteelliset näköalat ja korkeammat ihanteelliset tarkoitusperät sen takaa tekijälle kangastuivat.

Työ aateloi ihmisen. Ja ihanne aateloi työn, arkipäiväisimmänkin. Se oli Johannes Tammisen usko, syvä ja järkkymätön.

Hän katsoi äkisti kelloaan.

—Nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän ja nousi päättävästi. Näkemiin, ja kiitos tästä hetkestä!

—Kiitos itsellesi, virkahti Topi hiukan tyytymättömänä. Mutta me tapaamme kaiketi vielä?

—Toivottavasti. Jäätkö vielä kauaksi aikaa Berliniin?

—Vain pariksi päiväksi. Tottahan sinä syöt jossakin?

Topin mielestä he olisivat huomisen varalta voineet sopia esim. yhteisestä aamiaisesta.

—Jolle sinä et tulisi kuitenkaan, nauroi Johannes, joka ei ollut ollenkaan huvitettu tästä ehdotuksesta.

—Kuinka niin?

—Tietysti sinun matkaseurasi tahtoo myös syödä jossakin. Ei, paras, että pistät pienen kirjelipun, jos tahdot tavata minua.

—Saatko sitä sitten?

—Olen aina kotona. Hyvästi, ja tervehdi tuttaviani!

—Kaukaa?

—Taikka läheltä. Kunhan minun vaan ei tarvitse tavata heitä.

He erosivat viinipuodin ovella kättä lyöden ja peittäen kumpikin jotenkin pingoitetulla naurunremakalla pientä sisällistä hermostumistaan.

Johannekselle oli pääasia päästä niin pian kuin mahdollista yksinäisyyteen ja rakkaan työpöytänsä ääreen. Topi taas oli jonkun verran loukkautunut siitä, että hänen vanha tuttavansa osoitti niin vähän mielenkiintoa häneen, vaikka olikin vuosia vierähtänyt heidän viimeisestä tapaamisestaan.

Kääntyivät vielä kerran ja nyykäyttivät päätä toisilleen.

Ja kulkivat kumpikin omalle taholleen, vaikka olisivat voineet varsin hyvin kappaleen matkaa yhdessäkin kulkea.

Luku 2: http://www.qaiku.com/go/b8w2/

@TarjaO Tässäkö siis oli koko 1. luku?
Jos niin, niin ovatpa lyhyitä. Luin läpi, ja ainakin kieli kestää. Mulla on siis tuo henkilökohtainen ongelma kovin kokeellisen tai kiemuraisen kielen kanssa. Vrt. Nenäpäivä-ketju.

Heti tuli mieleen, että Strindbergiä pidetään yleisesti naisvihamielisenä, mutta hän oli pikemminkin realismin kauden kirjailija, jolla oli vahvat mielipiteet yhteiskunnasta, hän siis kritisoi molempia sukupuolia ja ylipäätään vallitsevaa ajattelutapaa.

Täytyy illemmalla palata lukuun ja miettiä vähän kommenttia sisällöstä. Nyt on ihan pakko tehdä ykri työjuttu, ennen kuin kollega joutuu karhuamaan sitä.

Niin, ja jos luvut ovat näin lyhyitä, ne voisivat minusta hyvinkin olla ketjun alussa. http://www.qaiku.com/channels/show/lukupiiri/view/...

@Armi Kyllä, tässä on koko luku.

Olenkohan ihan tylsä, mutta minusta tämä kertoo nykyajassa suhteesta sosiaaliseen mediaan.

@TarjaO Jännä. En päässyt noin syvälle. Minulle tuli tuossa mieleen se matkailuaspekti, että tosiaan vuosisadan alussa Berliini oli varmaan osalle tosi läheistä. Eli onko se "yksin täällä pohjoisessa" mentaliteetti vain väärä mielikuva. Matkaillaanhan nytkin paljon.

Ja telkassa alkoi juuri vanha-mv "Suomalaistyttöjä Tukholmassa" ;)

@vimma Kas, kun olen yrittänyt saada oman alani ihmisiä osallistumaan somen työaiheisiin keskusteluihin, niin aika monen suhtautuminen on ollut, että moinen sosialiseeraaminen kuluttaa liikaa hyvää työaikaa.

@TarjaO jep, huomannut samaa. Tungen vain dataa&sisältöä ja toivon että jossakin kohtaa kolahtaa muihinkin. Narulla on hankala työntää jne... ;)

Muuten , onko ensikertaiselle lukupiiriläiselle vinkkejä, että millä silmällä opusta pitäisi oikein lukea? Hahmoja , tapahtumia, ympäristöä, oletuksia? (Ajattelin, että luen vain ja katson mitä ajatuksia herättää) . Pitääkin pohdiskella tuota some-puolta kunhan taas jatkan.

Mulle tuli mieleen vaalit ja etenkin Persujen vaaliohjelma: kuinka paljon ollaan menty takapakkia näistä ajoista?

@TarjaO mainio havainto! Yllättävän ajankohtainen ja moderni meininki. Hyvä valinta lukupiiriin.

@vimma Olen parissakin lukupiirissä, mutta mitään erityistä en osaa sanoa ohjeeksi.
Muille lukijoille kaikki kommentit ovat yleensä iloksi. Jos ajattelet samoin kuin minä, tykkään. Jos eri tavalla, saan uuden näkökulman.

Mietin nyt toista kertaa lukiessa, kumpi noista on se työn orja. Arvaisin, että Johannes, joka on istunut jo pitkään Berliinissä työpäydän ääressä. Jotain hänellä on kuitenkin uutta tekeillä.

Tässä luvussa on minusta kaksi sellaista huomiota ihmisten käytöksestä, jotka pätevät nykyäänkin. Toinen on se, että kotimaan ulkopuolella saman maan kansalaisten pitäisi tuntea muka yhteenkuuluvuutta. Varsinkin nykyisenä FB-aikakautena voi olla hankala olla jatkamatta yhteydenpitoa vaikka loman jälkeen. Toinen on se, miten kauan erossa olleet kaverukset eivät enää tunnekaan samaa läheisyyttä kuin ennen.

Kunnioitan kyllä Johannesta sen vuoksi, että hän ei lähde mukaan päivällisille, kun ei kerran usko sieltä löytyvän kuin hetkellisiä ja mitäänsanomattomia tuttavuuksia. Olen itsekin sitä mieltä, että jotkut tuttavuudet ovat ihan oikeasti yhtä tyhjän kanssa ja enempi koetan keskittyä siihen, että löytyisi niitä ihan oikeita ystäviä.

Tosin Johannes vertaa päivällistarjousta enempi työhönsä, jota vissiin ainakin itse pitää kovin tärkeänä. Odotan kyllä mielenkiinnolla, että mikä on niin tärkeää, että ei välillä ehtisi vähän huvitella ilman sen syvällisempiä pyrintöjä.

@Armi jos ensimmäisen luvun perusteella pitäisi vain jompikumpi veikata työn orjaksi, niin itse kallistuisin sähköteknikkoon.

@Armi ja googlettamalla selvisi aika nopeasti - enkä edes etsinyt vastausta tähän asiaan - että olet oikeassa: työn orja on Johannes Tamminen. Ja sitten lukuun 2.