teroheiskanen

Ylellä

Nukuin, kun yhteiskuntaopin tunnilla kerrottiin siitä, miten parlamentin pitää odottaa lakien säätymistä, ennenkuin voivat tulla taas valituksi säätämään uusia lakeja. Olin kyllä hereillä tietojenkäsittelytieteen luennolla, jolloin puhuttiin rekursiosta ja ikuisista silmukoista.

Tästä ei osaa kohta enää Tervokaan kirjoittaa kirjaa. Olisiko siis nyt hyvä strategia poliittiselta eliitiltä laittaa uusia lakeja säätymään sellaisella 2-6 vuoden ajastuksella ja sitten kun alkaa syytöksiä satelemaan niin nostaa kädet pystyyn: "No can do, haluaisin erota, mutta kun ei kykene, lait ei ole vielä ihan kypsiä. Eihän kukaan tykkää laista rarena, vähintään medium pitää olla"

Oiskohan 100 parempi kuin 200. Puolet vähemmän ongelmia.

Katainen komppaa, tulkaa pois sieltä, niin ei tarvii hävetä

@alfonso sanoisin, että 5,2 miljoonaa olisi parempi kuin 200. Saman verran oikeita ongelmia, mutta 26000 kertaa enemmän ihmisvoimaa ratkaisemassa.

Teoriassa kyllä mutta käytännössä tuo -100 olisi helpompi toteuttaa. Kun nyt leikataan kaikissa kuluissa niin miksi ei näissäkin. Säästöäkin taitaisi tulla aika paljon.

Kansanedustajien määrää voisi tosiaan paremminkin lisätä, vähentäminen keskittää vallan entistä harvempien, rikkaiden ja pitkään istuneiden tuttujen edustajien käsiin. Eduskunnan kulut ovat pieni pisara meressä, esimerkiksi sillä rahamäärällä mikä tarvitaan tarpeettoman ohitustien kyhäämiseksi Savonlinnaan kustannettaisiin eduskunnan touhua luullakseni melkein vuosikymmen.

Kertoo kyllä jotain suomalaisesta meiningistä se, että vaalirahakohu aiheutti ensimmäiset erot vellottuaan vuoden. Kun valtaan pääsee ei siitä ole ilmeisestikään kiva luopua.

@alfonso Mä kannatan eduskuntaan 101 ihmistä, mutta samaan aikaan pitäisi asioiden päättämistä siirtää enemmän maakuntatasolle. Kun "isot herrat" touhuavat nippeliasioiden kanssa, ei motivaatio riitä paneutua kunnolla kaikkeen. Isoille isot linjat ja nippelit lähemmäksi tavallisia ihmisiä.

200 jokseenkin täydellisen kokoinen eduskunta.

Sadan hengen eduskunta olisi niin pieni, että sosiaalinen stressi toimisi toiseen suuntaan ja kansanedustajat näkisivät ulkomaailman vielä vaarallisempana ja vieraampana ja keskittyisivät entistä enemmän rapsuttamaan toistensa selkää.

Kaksisataa taas on sen verran yli stressirajan, etteivät he kykene muodostamaan kovinkaan tehokasta sisäistä heimorakennetta ja sisäinen kilpailu saa ne toimimaan myös toisiaan vastaan ja juuri tämä eripura on demokratian turva.